Kirjonta

Kiinnostukseni kirjontaa kohtaan heräsi tutustuttani ensimmäisenä opiskeluvuotenani japanilaiseen sashiko-tekniikkaan. Yksinkertaiset etupistot yhdistettynä elegantteihin geometrisiin kuviopintoihin avasi uuden näkökulman kirjontaan. Luin lisää kirjonnasta, ja erityisesti Rozsika Parkerin teos johti hahmottamaan kirjontaan liittyviä erilaisia merkityksiä ja kulttuurisia konteksteja. Kirjonta on kuin mietiskelyn muoto. Kirjontatyölle ominaiset harkinta, toisto ja vapaus pitävät yllä kiinnostustani erityisesti tätä ilmaisumuotoa kohtaan.


Mater misericordiae – äitejä, isoäitejä ja esiäitejä

Teoksessani Mater misericordiae yhdistin tekstiilimaalausta ja häiveompelua. Tutkin häiveompelua ”maalaustekniikkana” hakien sävyjen liukumia ja toisaalta kontrasteja. Teosta työstäessäni pohdin isoäitejä, maternaalisia linjoja ja mariologiaa. Kirjonta-teoksen nimi viittaa Neitsyt Marialle omistettuun hymniin Salve Regina.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pistoja vieri viereen, keltaisen sävyillä maalaillen! Yksityiskohta, Mater misericordiae, 2015.

Keltaista, keltainen kausi kai sitten.

Ajattelin: olisi vain kirjottava, pistoja pistojen viereen. Jotta säilyisi tuntuma, jotta säilyisi edes vähäinen tekemisen jatkumo, jotta pysyisi yllä rytmi. Olin päässyt alkuun kehitellen maalausta ja kirjontaa, sitä piti vain tehdä edelleen. Piti kulkea eteenpäin tuskin hahmottuvalla polulla ja luottaa, että se siitä edes hieman avartuisi.

Luonnoksena ja tekniikkakokeiluna olin aiemmin työstänyt pienen kankaan, jolle annoin nimen “Stains” eli suomeksi “tahroja”.

 

Voisi sanoa, että kokeilu innosti työstämään isompaa kanvaasia, mutta ei sittenkään. Mieleeni palasi ”se ensimmäinen iso työ”, Nobis cum semel occidit brevis lux ja kirjonnan toistot. Ehkä samaan tapaan kuin juoksija janoaa toistuvien askelten rytmiä, minä kaipasin häivepistojen pistelyn rytmiä.

Kun kirjomisessa olin päässyt alkuun, olin myös tajunnut, että pohjakankaiden valinta on olennainen osa tekemisen prosessia. Jossain määrin vertaan kirjonnan valmistelua kankaan pingottamiseen kiilakehykseen ja sen pohjustamiseen gessolla. Olen kuitenkin taipuvainen ajattelemaan, että ”pelkkä” maalaaminen sammuttaa pohjakankaan. Sen sijaan kirjonta aivan eri tavalla avaa vastavuoroisuuden kankaan kanssa.

Kun jälkikäteen mietin kangasvalintaani, herkistelen mielikuvalla, että ehkä hain turvaa mummun selän takaa. Äidinäiti asui kaukana, emmekä ehtineet nähdä kovinkaan useasti. Silti se yksi kesäpäivä 1980-luvulla, ne yhdet päiväunet mummun keittiön sivustavedettävässä, turvassa hänen selkänsä takana, jätti muistijäljen, johon kytkeytyvät paitsi matkanteot mummulaan, mummulan tuoksut ja äänet, myös hänen kangaspuittensa perintö.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Otin käsiini mummun, Ainon, puuvillaloimeen pellavalla kutoman pyyheliinan. Toimikas-sidoksinen kangas on 1930- tai 40-luvulta. Tietysti kävin läpi sisäisen keskustelun: tohdinko ottaa kudoksen oman työskentelyni pohjaksi? Saanko? Osaanko? Mitä Aino-mummu sanoisi?

Jatkoin kulkuani pienin askelin tuskin erottuvalla polulla, otin keltaisen värin esiin ja maalasin. ”On vain aloitettava uudestaan, on vain jatkettava”, vakuuttelin itselleni.

Jostain – tai paremminkin eräistä syistä, joihin en tässä mene – kiinnostuin tuohon aikaan mariologiasta. Rakkaudesta kirjastolaitokseemme ja tottumuksesta hakusanoilla leikittelyyn etsin kirjallisuutta ja lueskelin Neitsyt Marian roolista paitsi pyhänä myös voimahahmona, johon kuitenkin kirkon piirissä suhtaudutaan hieman ristiriitaisesti. Äideille, myös jumalansynnyttäjälle, usein jää hiljaisen, laupiaan äidin rooli.

Mietin naisten käsityötä, domestikoitunutta taiteentekemistä, ja mietin äitien ketjuja. Oma äitini on antanut minulle lahjaksi kuvakehyksen, jossa on valokuvina kuuden polven maternaalinen ketju, minusta isoäitini isoäidin äitiin. Hämäläisten esiäitieni kuvia katsoessa näen heidän katseensa kuvissa ja tiedän heistä, mutta en kuitenkaan heitä tavoita. Kannan mukanani tarinoita, joita heistä olen oppinut, tiedän niistä aikakausista, joiden läpi he ovat eläneet: katovuosista ja kasvun kausista, keisariajasta ja itsenäistymisestä, ”kapinasta” eli sisällissodasta, arjesta ja pärekattotalkoista, taas sodasta. Aina uudesta selviytymisestä elämäntäyteisiä hämäläisiä sananparsia tirskautellen tai vain ohimennen hymähdellen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vanhoja valokuvia katselemalla voin liu’uttaa katsettani sukupolvien ja historian tapahtumien yllä, mutta lopulta tavoitan vain oman sukupolvisuuteni. Enkä kirjontateoksessanikaan esitä kuvaa kenestäkään tietystä äidistä, vaan pikemminkin värin intensiteeteillä leikitellen kuvaan elämänvoimaa ja vahvuutta, sitkeyttä, laupeutta. Ja kun lopulta oli aika hyväksyä, että pyyheliinan kirjomiseni alkaisi olla tehtynä, asettelin sen säilöön isoäidiltä perittyjen kudonnaisten joukkoon.

Sitten sain tietää, että nykykirjontaa esittelevään PISTOT 2018 -näyttelyyn oli meneillään teoshaku. ”On vain uskallettava, on vain kokeiltava”, vakuuttelin itselleni ja lähetin teoksiani jurytettäväksi.  Istuin autossani Pyhäjärven huoltoaseman parkkipaikalla pilvisenä syyspäivänä, kun luin sähköpostista tiedon, että teokseni pääsisi mukaan näyttelyyn.

”Kuules, Aino-mummu, mei lähretäänki Espalle ny!”, lähetin terveiset tähtiin. Hän tietysti vain hymähti vastaukseksi, mutta olin näkevinäni myös ilon pilkehtivän lokakuisen pilviverhon takaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mater misericordiae, 2015
Teoksen koko (kehyksineen): 83 cm x 56 cm
Pohja: puolipellava (kotikutoinen pyyheliina)
Kuviointi: tekstiiliväri, puuvilla (DMC mouliné -langat)
Tekniikka: häiveompelu (käsin)

PISTOT 2018 -näyttelyn koordinoi Taitoliitto. Kuva- ja tekstiilitaiteilija Ulla Pohjola valitsi näyttelyteokset; mukana oli teoksia 30 taiteilijalta / tekijältä. Näyttelyn avajaiset vietettiin 12. tammikuuta 2018 Craft Cornerissa, Helsingissä, Eteläesplanadi 4:ssa ja näyttely oli esillä 13. 1. – 24. 2. 2018. 

Helsingin näyttelyn jälkeen teokseni pääsi kevääksi esille Jyväskylään, jonne osa PISTOT 2018 -näyttelystä siirtyi. Käsityön museon Näytönpaikassa (Kilpisenkatu) näyttely oli esillä aikavälillä 6. 3. – 22. 4. 2018.

pistot-2018-avajaiset_ed.jpg

PISTOT 2018 -näyttelyn avajaisissa kaikki näyttelyyn osallistuneet taiteilijat / tekijät kukitettiin ruusuin – saihan se minutkin hehkumaan! (Kuvassa taustalla näkyy Merja Keskisen teos Eight Colors).

 


Kirjottuja ajatuksia ajasta – Nobis

cum semel occidit brevis lux

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Aurinko-spiraali kirjottuna pellavalle. Nobis cum semel occidit brevis lux, 2005−2006.

”Aika käsitteellistä.”

Niin kommentoitiin kirjontateostani, jonka tehdessäni nimesin Vanitas-työksi. Kankaalle kirjomani teksti, nobis cum semel occidit brevis lux, on kuitenkin omassakin mielessäni vakiintunut teoksen nimeksi. Tein kirjontateoksen vuosien 2005­–2006 aikana osana taiteen kandidaatin tutkintoani, jonka opiskelin Lapin yliopistossa Rovaniemellä. Seuraavassa kerron ajatuksistani ja symboleista teoksen taustalla.

Käsitteellisyys kieltämättä kuvaa teostani, sillä teokseni symboliikka käsittelee ajallisten samanaikaisuuksien kokemuksia. Kokosin siihen ajatuksiani ja päätelmiäni ajasta ja elämästä, toisaalta sukupolvia yhteen sitovasta jatkuvuudesta ja toisaalta elämän hetkellisyydestä. Taustalla vaikutti ensimmäinen tutkielmani maaseudun naisten käsityöstä, jota kandidaatintutkielmassani tarkastelin, mutta vielä suurempana tekijänä olivat omat pohdintani jatkuvuuksien sitovuudesta ja mahdollisuuksista tehdä valintoja.

Olin 22-vuotias ja tunsin, että aika valui käsistäni. Kun sitten istuin työstämässä 1,8 metriä leveää ja 2,3 metriä pitkää kangasta, aikaa tosiaan kului. Muistan, kuinka suurin osa kesästä 2005 kului kirjoessa. Aloitin monet kesäaamut istuen valkoinen pellavakangas sylissäni ja pistellen neulaa kankaan läpi yhä uudelleen ja uudelleen. Muistan, että kirjontaprojektiin liittyneet toistot opettivat aimo annoksen kärsivällisyyttä ja harjaannuttivat keskittymiskykyäni sekä luottamusta siihen, että pisto pistolta kuviot rakentuvat – sekä kirjonnassa että elämässä.

Kirjontateoksessani on kokoelma symboleita, joista voi lukea merkityksiä elämäntavasta, siihen liittyvästä jatkuvuudesta ja toisaalta elämänkaaren ajallisesta hetkellisyydestä.

Kesän 2005 aikana tartuin myös toiseen tehtävään. Luin Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian. Perhesaaga kantaa yli kolmen sukupolven ja kuvaa Suomen historiaa 20. vuosisadan ensimmäiseltä puoliskolta. Teossarja on tarjonnut samaistumisen ja kokemusten peilauksen kohteen ja vakiintunut osaksi suomalaista kulttuurista yleissivistystä. Romaanisarjasta lainatut sitaatit lentävät sekä arkipäivän keskusteluissa että erilaisissa teksteissä.

Myös kirjontateokselleni Linnan teos tarjosi monia ajatuksellisia yhtymäkohtia maaseudun elämästä ja päivänkierrosta. Maaseudun perinteisiin elämäntapoihin on liitetty ajan sykliset rytmit, päivittäisistä toistoista vuodenkiertoon, vuodenkierrosta kasvun sykleihin, joissa sukupolvet seuraavat ketjuna toisiaan. Pitkissä ketjuissa päivittäiset toistot liukuvat toisiinsa, yksittäiset tapahtumat – syntymät ja kuolemat – linkittyvät toisiinsa. Näissä toisiinsa liudentuvissa toistoissa kiteytyvät kokemukset ylisukupolvisista jatkuvuuksista ja ihmiselämän katoavasta hetkellisyydestä. Linnan teokset kuvaavat paitsi maaseudun arkipäiväistä tilannekomiikkaa, myös kunkin sukupolven kohtaamia vaikeuksia, joissa perheiden ja yksilöiden menetykset nivoutuvat yhteiskunnan kriiseihin ja murroshetkiin.

Kirjontatyöskentelyn aikana tunsin koskettavana erityisesti romaanihahmon Elina Koskelan sanat tämän kuullessa talvisodan Koskelan perheelle tuottamista menetyksistä: ”Ei pidä olla liian kiinni tässä maailmassa.” Näissä vaatimattomissa sanoissa välittyi herkkä, hyvin inhimillinen tarve voida luottaa johonkin suurempaan aikaan tai tilaan, jota vasten menetykset ovat ymmärrettävissä osana elämän hetkellisyyttä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kirjottu suruvaippa, Nymphalis antiopa. Nobis cum semel occidit brevis lux, 2005−2006.

Kovin toisenlaisella tavalla tuonpuoleisen ajatuksesta saatava lohtu kääntyi sanoiksi kertomuksen toisen hahmon, Kankaanpään Eliaksen puheessa. Tuomiopäivää julistavassa monologissaan Elias puntaroi elämää tekoina ja asenteina, joita elämän ehtoolla arvioidaan. Samalla puheessa välittyvät tunnot, joita elämän epäoikeudenmukaisuudet tai – suoraviivaisemmin – yhteiskunnalliset epäkohdat olivat monille tuottaneet. Anteeksipyytämätön puolustuspuhe antaa Eliaksen suulla äänen yhteisön vähäosaisille, ja sellaisena se on nähtävä ajankohtaisena puheenvuorona myös 2010-luvulla. Kankaanpään sanoissa yhdistyvät pateettiset painotukset kirpeään sarkasmiin antaen läksytyksen hyvän elämän etiikan merkityksestä, elämäntaidosta, joka kuitenkaan Kankaanpäällä itselläänkään ei aina ollut se vahvin laji.

Kuulkaa te maahiset. Te siellä alhaalla. Te luulette olevanne Elkkua parempia, kun teitillä on torpat ja talot ja te kasvatatte pelakuitanne. Mutta tehkää vaan urheilukenttiänne ja kasvattakaa pelakuitanne. Rovastikin tekee työtä pyhäpäivänä ton yhden sotahullun kanssa. Niin niin. Mutta on tuleva aika, jolloin meidän herramme sanoo: Mitä teit sinä sielunpaimen siellä ajassa? Sotapappina sinä olit ja teit urheilukenttää pyhänä ja ahdistit köyhiä ihmisiä heidän pienistä iloistansa… Ja mitä teit sinä kansakoulunopettaja. Annoitko sinä lapsille henken valoa? Ja mitä vielä. Kivääri seläässä hyppäsit niin kuin puolijauhonen… hyi… Minä sanon sinulle hyi. Ja teitille muille perkeleille tullaan sanoon kanssa yhtä ja toista. Juu… Mutta sitten meidän herramme ojentaa kätensä ja sanoo: Katsokaa te tätä Kankaanpään Eliasta. Onko hän kylvänyt ja niittänyt ja koonnut aittoihin? Ei. Sitä ei ole tehnyt Kankaanpää. Niin hän on elänyt kun taivaan lintu huomisesta huolimatta… Mene sinä Elias tonne noin, siellä on sinun paikkas. Mutta te muut, menkää te tonne noin, teitin paikkanne on siellä. Ja siellä onkin vähän lämmintä juu… Hyvä. Niin on tapahtuva, että sen tiedätte te perkeleet.
(Väinö Linna (1962), Täällä Pohjantähden alla III, s. 216–217.)

Eliaksen messussa pelargonioilla maalaistalojen ikkunalaudoilla on symbolinen merkitys ”kunnollisen”, hyvän ja yleisesti hyväksytyn elämäntavan merkkinä. Nykyisin pelargonia puolestaan voi olla latautunut nostalgialla ja se toimii merkkinä kaihotusta maaseudun elämästä. Kirjontateoksessani on kokoelma symboleita, joista voi lukea merkityksiä elämäntavasta, siihen liittyvästä jatkuvuudesta ja toisaalta elämänkaaren ajallisesta hetkellisyydestä. Pelargonia on perenna, joka toistaa syklisesti kukintaansa, kun taas perhonen, suruvaippa, viittilöi elämänkaareen eri vaiheineen. Tärkeältä tuntui kirjoa teokseen myös lehmä, etenkin menneen ajan maaseutuelämän arkinen seuralainen ja tuki, usein myötäeletty toverikin. Sykliseen spiraalin muotoon kirjoin myös auringon, jonka valo on ihmiselle luonteeltaan ikiaikaista, mutta joka kuitenkin tuikehtii vaihtelevien säärintamien lomitse.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pelargoniat ja säärintama-symboli. Nobis cum semel occidit brevis lux, 2005−2006.

 

Symboleiden, erilaisten embleemien kirjominen on yhtä vanhaa kuin kirjominen itsessään. Myös sanojen, sananlaskujen, viisauksien, mottojen ja iskulauseiden kirjominen on aivan keskeinen osa kirjonnan historiaa. Kirjonnan hitaus usein toimii vertauskuvana sille painokkuudelle, jota sanoille halutaan antaa. Oli helppo nostaa teokseeni kirjottavaksi teinivuosien runoharrastuneisuudesta tutuksi tullut säe Gaius Valerius Catulluksen runosta Vivamus, mea Lesbia. Elämänjanon ja rakkauden täyteinen runo muistuttaa vuosituhansien takaa ajatuksesta elämän hetkellisyydestä: elävinä olentoina olemme kuin lyhyt valon välkähdys ennen kuin vaivumme ikuiseen yöhön:

Nobis cum semel occidit brevis lux, nox est perpetua una dormienda.

Ja tietysti hetkellisyyden tajuaminen ajaa kysymään, mitä elämänajallamme teemme. Hypätäänkö käskystä kuin puolijauhoiset, kylvetäänkö ja kootaan aittoihin, eletäänkö vapaasti kuin taivaan lintu? Entä kuinka olla riittävän kiinni elämässä olematta siinä kiinni liikaa?

pilvia

Sadepilviä ja säärintama-symboli. Nobis cum semel occidit brevis lux, 2005−2006.

Tietysti kirjontateokseni tarkoituskin oli olla käsitteellinen, syvällisesti elämää pohtiva teos. Monin tavoin kirjontateoksen valmistaminen oli itselleni yhden elämänvaiheen summaamista ja uuden aloittamista. Muodollisesti teoksen tekeminen toimi yhden opintokokonaisuuden päätöksenä, mutta kyse oli myös muusta. Ensinnäkin se oli ensimmäinen syvällinen vihkiytyminen kirjontatekniikoihin. Mutta ennen kaikkea teosta työstäessäni kirjoin monin sadoin pistoin ajatukseni maalaiselämästä, siihen liittyvistä jatkumoista ja vaikutushistorioista, sekä ajatukseni eronteoista ja irtiotoista. Eikä teoksen työstäminen oikeastaan ole vieläkään loppunut. Aina kun teokseen palaan, mieleni tekee lisätä siihen uusia elementtejä. Siksi esittelen tässä vain yksityiskohtia kokonaisuudesta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ayshire-lehmä säärintaman sisään kirjottuna. Nobis cum semel occidit brevis lux, 2005−2006.

Kesällä 2006 kirjontateokseni oli kuitenkin esillä kotipitäjäni Tervolan kotiseutumuseolla, niin sanoakseni luontaisessa ympäristössään. Teoksen näytteillepanoa suunnitellessani päätin lisätä näyttelytilaan esille vielä säkeet Fernando Pessoan runosta vuodelta 1927:

Mutta sitten jo käännyn
kuin tämä pelto kohti itseään, päivää
ja epätäydellistä
elämää
(Fernando Pessoa (2001), En minä aina ole sama, s. 88).

Ja niin: kun olin saanut teokseni kirjottua ja asetettua näytteille, pakkasin rinkkani, passini ja Interrail-lippuni ja matkustin Euroopan halki Etelä-Portugaliin. Siellä, väsyneenä matkanteosta ja kaikesta näkemästäni, katselin vaitonaisena Atlantin horisonttiin ja pohdin omia tulevia valintojani etsien neuvoa ja lohdutusta niin Linnan, Catulluksen kuin Pessoankin sanoista.


 

%d bloggers like this: